...ja elämä on.

Erittäin epäkohteliasta kaikkia (kolmea) lukijaani kohtaan, että häivyn Riikaan (josta tässä blogissa piti olla kyse - ainakin oman navan jälkeen), enkä kirjuuta riviäkään ensimmäisellä viikolla. Hyi.

Tekosyyksi ei käy edes netin puute, koska ihan siedettävässä kämpässäni on virallinen sikahidas netti ja epävirallinen nopea yhteys. Virallisen yhteyden saamiseen riitti yksi yhteinen sana: Internet. Taloudellista kommunikaatiota. Kiitos ja näkemiin.

Puolustuksen puheenvuoro: Ensinnäkin aluksi tuntui varsin arveluttavalta koko muutto. EU-kääntäjän työ vaikutti ihan mahdottomalta, joka paikkaan piti suunnistaa. Kylmä ilma ja pitkiä ränsistyneitä katuja, kieli, jota ei ymmärrä. Kammottava kaasuhella eikä vedenkeitintä saati silitysrautaa. Se ja se kiva tavara jossain paketissa kotikotona. Simpsonitkin dubataan ulkomaaksi.

Pää tyynyssä kävi mielessä, kuinka helppoa Kajaanissa olisi elellä. Iltaisin kuntosalille tai kaljalle, aamuisin nurkan taakse töihin. Matkalaukku keskellä lattiaa odottamassa perjantain junaa, joka veisi kotikotiin tai Ouluun kavereiden luokse. Väärä valinta?

Ei. Sittenkään. Ostin vedenkeittimen. Se hohtaa pimeässä sinisenä. Tiedä häntä, johtuuko se kraanavedestä vai halpiskeittimestä. Saati kummasta irtoaa meikäläisen sumppeihin enemmän myrkkyjä, putkistosta vai keittimen muovista. Vatsa ei ole valittanut. Vielä.

Tein eväät töihin ja tutustuin keittiössä virolaisiin ja ruotsalaisiin kollegoihin. Ennen kolmatta suupalaa virolaiset olivat rekrytoineet minut ensi sunnuntain maratonille ja ruotsalaiset ultimate-porukkaan.

No, vain kuuden kilometrin osuus, mutta kuitenkin. Yhtäkkiä suurin ongelmani olikin (ja on vieläkin) se, että eipä ole juoksulenkkareita, koska suuressa viisaudessani jätin vanhat romut Suomeen.

Riika on suurempi kaupunki kuin Helsinki, ja silti sen ällistyttävän pienistä urheilukaupoista (Sportland) ei löydy pienempieä (hyviä) juoksulenkkareita kuin 37. Mikä on iso. Aivan liian iso. Oikea lenkkarikoko olisi 36 ja 2/3, ja se on tärkeä ero.

Lohdutukseksi hankin yhdeksällä latilla kahdet kengät. Normikenkäkaupoissa pienet koot ovat hyvässä alessa, ovat tyytyväisiä kun kannan pikkupopot pois jaloista pyörimästä. Ja sitten vielä yhdet Vagabondin ruusukuvioiset korkeakorkoiset kävelykengät (eli erittäin hyödyllinen hankinta) 29 yksikköä. Ne on niiiiin söpöt, että sorsanilkatkin näyttävät ihan siedettäviltä niissä. No, se kengistä.

Huomenna vuorossa Adidaksen ja Niken liikkeet, jotka bongasin ratikasta Barona Ielalla.

Viikonloppuna oli tarkoitus jo naputella blogiinkin jotakin, ja ajatteli pyhittää epäonnisen lenkkarinmetsästyksen jälkeen lauantai-illan blogille ja kirjalle. Kun kohtalo puuttui peliin tekstiviestin kautta.

Eipä aikaakaan kun kello oli jo paljon ja olin joutunut vieraiden ihmisten juhliin ja sieltä kaupunkiin, jossa minua ei tunneta kahviloissa. Jatkojen kautta kotiin ja puistoon ultimatea pelaamaan. Melko suoritus ensikertalaiselta auringon paahteessa ja eilisillä silmillä. Ja sieltä jo vähän tutumpien ihmisten juhliin, kunnes koitti maanantai. Eli ei millään ehtinyt, ei.

Tämän jälkeen voimme todeta, että Riika peittosi Kajaanin jo kättelyssä. Tutustuin yhden vuorokauden aikana useampiin ihmisiin (ja yhteen suloiseen kissimirriin) kuin Kajaanissa vuodessa.

Asia on selitettävissä kahdella tavalla. Ensinnäkin Riian ulkomaalaisten yhteisöt ovat innokkaampia tutustumaan ihmisiin ja toivottamaan uudet tervetulleiksi kuin Kainuun (tai minkä muun paikan, noin tasapuolisuuden nimissä) aboriginaalit, koska niillä on omat juttunsa jo valmiiksi.

Toiseksi satuin tapaamaan oikean linkkipersoonan, ruotsalaisen kääntäjän, joka on ollut täällä vuoden. Syntyy lumipalloefekti. Yksi tuntee toisen ja kolmannen linkkipersoonan ja kas, ympärillä on pilvin pimein uusia tuttavuuksia. Jopa paikallisia.

Aluksi on pieni pakkokin mennä mukaan, jotta saa kutsun toistekin. Nukkua ehtii haudassa. Tai Suomessa.

(Ps. kuvia tulossa, kunhan ehdin säätää ne blogiin asti. Nyt on lähdettävä Höyhensaarille, jotta huomenna jaksaisi kipaista töihin aikaiseen.)