Ällistys ja kummastus

No johan on. En ole hylänny blogia ainoastaan siksi, että pyöritystä riittää, vaan myös siksi, että täällä idässä (tai siis etelässä) tämä firman rekrytointi-ihmisten mainostama langaton netti noudattaa itämeininkiä - periaatteessa kyllä, käytännössä ei.

Vuokraemännälle ei kannata mainita, koska "internet" oli edellisen keskustelun ainoa yhteinen sana. "Nettiyhteyteni ei toimi, enkä todellakaan aio maksaa siitä" olisi ihan liian korkea tason kommunikointia ihmiselle, joka onnistuu tällä hetkellä mutisemaan kassalla "kiitos" (paldies) - jos myyjää näyttää yhtään kiinnostavan.

Aina ei kiinnosta, ei edes joka kerta. Epäilen, ettei minuakaan kiinnostaisi täkäläisen kassan palkalla.

Se siinä tällä hetkellä. Aika kehno saavutus kolmen viikon oleskelulla. Mutta sopimuksessa lukeva kielikurssi on tilauksessa, näyttää vain ottavan sekin itäaikalisän.

Rekrytoin oma-alotteisesti virolaisen kollegan kimppaan, jotta voin kutsua meitä "ryhmäksi", koska yksityisopetusta ei järjestetä.

Lisänä vanha vaihtarin virsi: täkäläiset puhuvat englantia sen verran sujuvasti ja suurin osa kavereista on ulkomaalaisia, ettei tarvetta opetteluun ole.

Mutta siinä valitusosuus. Vuorokausi vaihtui juuri, joten otetaanpa tärkeimmät kiinni.

(Tässä blogikirjoituksessa aion vielä käsitellä viikon takaista Riga Pridea ja Euroviisuja, auttamattomasti myöhässä force majeur à la itä -syistä johtuen.)

Osoittaa kehnoa toimittajuutta, että Riga Pridella täkäläisen väestön homofobia tuli shokkiyllätyksenä. Toisena yllätyksenä tuli se, että Suomen mediassa Riian Pride mainittiin vain Iltalehden lyhyessä pätkässä. Harmitti, etten ymmärtänyt tehdä tapahtumasta juttua.

Kuvat puhunevat puolestaan. Vastamielenosoitukseen poliisiaitojen taakse kerääntyi ymmärtääkseni enemmän Priden vastustajia kuin itse mielenosoittajia.

Ero ryhmien välillä on selvä: kummalla puolen aitaa mieltään ilmaisevan ihmisen naapurina tai kämppiksenä mieluummin asuisit? Kumman kanssa voisit käydä sivistyneen keskustelun, jossa molempien mielipiteitä kunnioitetaan?

Sateenkaari-ideologia herätti paikallisessa väestössä yllättävän suuria intohomoja raamatunlauseita myöten, vaikka Latvia ei erityisemmin uskonnollinen maa olekaan.

Pahimmasta kyltistä ei ole kuvaa; latvialainen tuttava tulkkasi, että siinä väitettiin homouden parantuvan vain kaasukammiossa.

Eikö tällaisesta herjauksesta tule sanktioita?






Kuulemma ei, koska homot eivät ole uskonnollinen ryhmä. Jos juutalaista herjaisi, häkki heilahtaisi, mutta homoja saa haukkua ihan laillisesti.

Tänä vuonna poliisien ympäröimältä mielenosoitusalueelta - puistoon aidattu karsina - sai lähteä vähin äänin vapaasti. Edellisellä kerralla mielenosoittajat oli kuljetettu bussilla pois keskustasta pois aggressiivisten vastamielenosoittajien ulottuvilta.

Puistossa liimasimme käsivarsiin Amnestyn feikkitatuointeja sateenkaariaatteen puolesta. Maanantaina menin kuntosalille, tietysti t-paita päällä.

Suomessa olisin heilutellut puntteja ylpeänä, katsokaa kuinka aktiivinen olen ollut. Täällä katselin hetken muutamaa tatuoitua pumppaajaa ja hipsin vessaa pesemään tatuoinnin pois.

Kättä raapiessa tuntui pahalta, koska etenkin täällä suvaitse- vaisuus tarvitsisi tukea.



Mutta kun ajatusmaailma saattaa olla noinkin vieras, ei yksin liikkuvan pienen naisen ehdoin tahdoin kannata provosoida. Valitettavasti.

Ensi vuonna Baltic Pride pidetään Vilnassa, sen jälkeen Tallinnassa ja sitten jälleen Riiassa.

Toivottavasti kolmen vuoden kuluttua mielenosoittajia on enemmän kuin vastustajia ja poliiseja yhteensä.

Niin. Ne Euroviisut. Voi Suomi, minkä jälleen teit. Virolaisen naisjääkiekkojoukkueen ja ruotsalaisten kollegoiden edessä Suomen edustusräpellys ei mennyt alas edes kuohuviinillä.

Ja loppuun kevennys: Euroviisuillan jälkeen, noin neljän tunnin levottomilla yöunilla osallistuin sisaruskansojen yhteisjoukkueen kera Riian maratonille. 41.40, viiden kilometrin minimaraton.

Jäi vain hieman kaivelemaan, kun vieressä kipittänyt, hieman puudelia suurempi hauveli sai todennäköisesti paremman ajan (parempi loppuspurtti, tai sitten piski oli doubattu).

Mutta siitä se lähtee. Seuraavaksi viestimaraton (10 km per jäsen) ja sitten puolikas. Ja siihen se sitten jää. Koko matka olisi hullujen hommaa - eihän sitä juoksisi koirakaan.

Kissojen ja korkojen kaupunki

Kaksi humota kahdelta viikolta: kissat ja korkeat korot. Molemmilla lienee tehtävänsä tässä kaupungissa. En ole tottunut kumpiinkaan. Ehkä pitäisi.

Talomme rapussa majailee laiskanpulskea punaraitainen kissa, joka kulkee omanarvontuntevasti avoimesta ovesta mielensä mukaan. Se hiipii niin matalalla, että rapun valojen liiketunnistimet eivät sitä huomaa. Pääjehu, olettaisin.

Ovessa olisi kyllä koodijärjestelmä, mutta se on aina auki. Porttikongissakin on lukko, mutta senkin jossain toistaiseksi tuntemattomassa paikassa päivystävä ovimies avaa, kun kiskaisee nupista tai soittaa ovikelloa. Matkavakuutus on kaiketi vielä voimassa.

Ovimies päivystää yötä päivää, mutta entä kissan virka? Senhän kaikki tietävät, joten ei siitä enempää. Kollega kertoi kuulevansa rapinaa seinistä ja lattian alta. Naapuritkin koputtelevat kuulemma lattioita siihen malliin, että hiiri (tai vastaava) on huomattu.

Mitä seuraa raportoinnista vuokraisännälle? Ei mitään. Parasta hankkia kissa.

En todellakaan ole kissaihminen. Ei minulla mitään niitä vastaan ole - kunhan ne pysyvät pois minun tieltäni, minä pysyn pois niiden tieltä. Reilu diili.

Mutta aivan nurkan takana asustaa poikkeuskissimirri, Lucy, joka on vielä ihan pienenpieni poikanen. Tänään aion mennä naapuriin kamerani kanssa skumppa-brunssille - Riga Priden etkoille - ja napata kuvatodistusaineistoa tämän mirrin poikkeuksellisuudesta.

Se on puna-harmaa-valkoinen söpöliini, mikä tarkoittaa, että se on tyttökissa. Vain naaraskissat voivat olla kolmivärisiä. Feminiinisyyden merkki.

Aivan kuten Riian katujen korkojen kopina. Keskellä arkipäivää Rimin kassajonossa näkee latviattaria sellaisissa vetimissä - ja tietysti koroissa - joita suomalaiset kanssasisaret ottaisivat kaapista vain juhlimaan lähtiessään.

Kenkäkaupat ovat luonnollisesti pullollaan mitä ihastuttavimpia korkokantakenkiä, myös kokoa 35 löytyy kiitettävästi. Mutta urheiluliikkeiden naisten koot alkavat koosta 37. Ilmeisesti oletuksena on, että pienet naiset kipittävät kaiket päivät koroissaan. Eivätkä lenkkeile.

Onneksi Niken erikoisliike ja asinatunteva myyjä tulivat apuun ja sopivat popot (uutta mallia, joilla juostessa pitäisi tuntua siltä, kuin juoksisi paljain jaloin, suosittelen) irtosivat halvemmalla kuin Sportlandista, joka on ilmeisesti Latvian ainoaa urheiluliikeketju.

Töihin tullessaan osa paikallisista naisista pistää nopsasti tennarit kaappiin ja kiskaisee edustuskorot jalkaan. Kaappikenkäfriikki tennareissaan katselee kieli pitkällä ja jemmaa kaksia ensimmäisellä viikolla hankittuja korkkareita kaapissa. Ehkä ensi viikolla...

Tai tänään. Aurinko paistaa ja Riga Pridelle pitää tietysti pukeutua, samoin illan euroviisubileisiin. Violetti mekko on roikkunut uusien kenkien tavoin kaapissa jo kaksi viikkoa, kun olo on edelleen omempi vanhoissa farkuissa ja puhki kuluneissa tennareissa.

Kyllä. Juuri tänään. Feminiinisesti korkeissa koroissa kuin kolmivärinen kissimirri.

...ja elämä on.

Erittäin epäkohteliasta kaikkia (kolmea) lukijaani kohtaan, että häivyn Riikaan (josta tässä blogissa piti olla kyse - ainakin oman navan jälkeen), enkä kirjuuta riviäkään ensimmäisellä viikolla. Hyi.

Tekosyyksi ei käy edes netin puute, koska ihan siedettävässä kämpässäni on virallinen sikahidas netti ja epävirallinen nopea yhteys. Virallisen yhteyden saamiseen riitti yksi yhteinen sana: Internet. Taloudellista kommunikaatiota. Kiitos ja näkemiin.

Puolustuksen puheenvuoro: Ensinnäkin aluksi tuntui varsin arveluttavalta koko muutto. EU-kääntäjän työ vaikutti ihan mahdottomalta, joka paikkaan piti suunnistaa. Kylmä ilma ja pitkiä ränsistyneitä katuja, kieli, jota ei ymmärrä. Kammottava kaasuhella eikä vedenkeitintä saati silitysrautaa. Se ja se kiva tavara jossain paketissa kotikotona. Simpsonitkin dubataan ulkomaaksi.

Pää tyynyssä kävi mielessä, kuinka helppoa Kajaanissa olisi elellä. Iltaisin kuntosalille tai kaljalle, aamuisin nurkan taakse töihin. Matkalaukku keskellä lattiaa odottamassa perjantain junaa, joka veisi kotikotiin tai Ouluun kavereiden luokse. Väärä valinta?

Ei. Sittenkään. Ostin vedenkeittimen. Se hohtaa pimeässä sinisenä. Tiedä häntä, johtuuko se kraanavedestä vai halpiskeittimestä. Saati kummasta irtoaa meikäläisen sumppeihin enemmän myrkkyjä, putkistosta vai keittimen muovista. Vatsa ei ole valittanut. Vielä.

Tein eväät töihin ja tutustuin keittiössä virolaisiin ja ruotsalaisiin kollegoihin. Ennen kolmatta suupalaa virolaiset olivat rekrytoineet minut ensi sunnuntain maratonille ja ruotsalaiset ultimate-porukkaan.

No, vain kuuden kilometrin osuus, mutta kuitenkin. Yhtäkkiä suurin ongelmani olikin (ja on vieläkin) se, että eipä ole juoksulenkkareita, koska suuressa viisaudessani jätin vanhat romut Suomeen.

Riika on suurempi kaupunki kuin Helsinki, ja silti sen ällistyttävän pienistä urheilukaupoista (Sportland) ei löydy pienempieä (hyviä) juoksulenkkareita kuin 37. Mikä on iso. Aivan liian iso. Oikea lenkkarikoko olisi 36 ja 2/3, ja se on tärkeä ero.

Lohdutukseksi hankin yhdeksällä latilla kahdet kengät. Normikenkäkaupoissa pienet koot ovat hyvässä alessa, ovat tyytyväisiä kun kannan pikkupopot pois jaloista pyörimästä. Ja sitten vielä yhdet Vagabondin ruusukuvioiset korkeakorkoiset kävelykengät (eli erittäin hyödyllinen hankinta) 29 yksikköä. Ne on niiiiin söpöt, että sorsanilkatkin näyttävät ihan siedettäviltä niissä. No, se kengistä.

Huomenna vuorossa Adidaksen ja Niken liikkeet, jotka bongasin ratikasta Barona Ielalla.

Viikonloppuna oli tarkoitus jo naputella blogiinkin jotakin, ja ajatteli pyhittää epäonnisen lenkkarinmetsästyksen jälkeen lauantai-illan blogille ja kirjalle. Kun kohtalo puuttui peliin tekstiviestin kautta.

Eipä aikaakaan kun kello oli jo paljon ja olin joutunut vieraiden ihmisten juhliin ja sieltä kaupunkiin, jossa minua ei tunneta kahviloissa. Jatkojen kautta kotiin ja puistoon ultimatea pelaamaan. Melko suoritus ensikertalaiselta auringon paahteessa ja eilisillä silmillä. Ja sieltä jo vähän tutumpien ihmisten juhliin, kunnes koitti maanantai. Eli ei millään ehtinyt, ei.

Tämän jälkeen voimme todeta, että Riika peittosi Kajaanin jo kättelyssä. Tutustuin yhden vuorokauden aikana useampiin ihmisiin (ja yhteen suloiseen kissimirriin) kuin Kajaanissa vuodessa.

Asia on selitettävissä kahdella tavalla. Ensinnäkin Riian ulkomaalaisten yhteisöt ovat innokkaampia tutustumaan ihmisiin ja toivottamaan uudet tervetulleiksi kuin Kainuun (tai minkä muun paikan, noin tasapuolisuuden nimissä) aboriginaalit, koska niillä on omat juttunsa jo valmiiksi.

Toiseksi satuin tapaamaan oikean linkkipersoonan, ruotsalaisen kääntäjän, joka on ollut täällä vuoden. Syntyy lumipalloefekti. Yksi tuntee toisen ja kolmannen linkkipersoonan ja kas, ympärillä on pilvin pimein uusia tuttavuuksia. Jopa paikallisia.

Aluksi on pieni pakkokin mennä mukaan, jotta saa kutsun toistekin. Nukkua ehtii haudassa. Tai Suomessa.

(Ps. kuvia tulossa, kunhan ehdin säätää ne blogiin asti. Nyt on lähdettävä Höyhensaarille, jotta huomenna jaksaisi kipaista töihin aikaiseen.)

Vakuuttavasti vakuutettu

Istun kämpän lattialla keittiön loisteputkilamppujen valossa. Naputuksen kaiku soi korvissa epätavallisen terävänä. Tavallinen hävityksenkauhistus ei sitä enää dumppaa. Se on ohi nyt.

Minulla ei yksinkertaisesti ole enää kamaa eikä roinaa, enkä epäjärjestelmällisyydellisyydessänikään nyhjäise tyhjästä sitä kaaosta - luonnollisesti luovaa sellaista - mikä täällä tavallisesti vallitsee. [Korjaus: mennyt aikamuoto: vallitsi]

Täytyy tarkentaa, että itse asiassa kyseessä ei ole [ollut] mikään järjestyksetön tila, kaikkea muuta. Nyt kun tärkeimmät kamat ovat matkalaukussa, täytyy koko laukku myllätä ylösalaisin, ennen kuin mitään löytyy - jos sittenkään.

Ja se on vain sen 15 kiloa - no jaa, 18, mutta katsokaapa tuota hyvin syönyttä setää tuolla, minä painan maksimikäsimatkatavaroineni ainakin puolet vähemmän kuin se. Niin että.

Rakas epäjärjestykseni on nyt kotikotona, ihan vain ja ainoastaan riittävästi vakuutettuna - minulla kun ei ole kotivakuutuksessa oikeusturvavakuutusta (or whatever).

Jaa että mikä se sellainen oikeusturva on? Jos omaisuudesta tulee riita, olisin oikeutettu oikeusapuun (vaimikäsenytoli).

Hmm...harkitaanpa. Ikean halpissohva, aikansa elänyt sähköpiano, kelpo kirjoituspöytä ja kivat kaapit. Stereot ja polkupyörä. Siinäpä ne suurimmat. Julmetusti vaatteita ja turhia astioita. Ihan liikaa kirjoja.

[Hei eikö kukaan millään viitsisi pölliä sitä pyörää? Siinä se on ollut tyrkyllä kadulla vaikka kuin pitkään, eikä kelpaa. Ihan vaan että olisi syy hommata uusi]

Ja kenen kanssa minä "suuresta omaisuudestani" riitelisin? Keskenäni? Toki paha ja hyvä minä käyvät jatkuvaa taistoa sieluni herruudesta, mutta jos siihen tarvitaan apua, minut käännytetään ehkä eri tahon puoleen. Toivottavasti.

Jaa että matkatavaravakuutus lisävakuutukseen? [Lisävakuutus on otettava, jos matka kestää yli 3 kk] Jossa omavastuu 150 euroa. Sillä rahalla voin pöllityttää vaikka molemmat kännykkäni ihan omalla kustannuksella.

Eikä minua tällä hetkellä kiinnosta tili Osuuspankista, vaikka keskittämisedut olisivat suuremmat kuin 7 prosenttia (jostakin, mistä lie).

Vakuutusyhtiön tantta käy niin sitkeää väsytystaistelua, että nälkäisellä asiakasraukalla on vaikeuksia pitää puoliaan. Saakohan se provikat jokaisesta ylimääräisestä pilipalivakuutuksesta, jonka se myy yksinkertaiselle maallikolle, joka ei sitä tarvitse?

Lopputulos: maalliset jäänteeni kuljetetaan vakuutusyhtiön kustannuksella kotiin. Sepä mieltäni silloin suuresti ylentää ja otsani kirkastaa [ei sis. vainajan ehostusta]. Paitsi että minulla on elintestamentti ja loput voi pistää tuhkiksi.

Siihen nähden, että parin vuosittaisen normiflunssan lisäksi minua vaivaa vain ajoittainen migreeni, minulla on varsin hyvin pullat uunissa.

On sairausvakuutus työpaikan puolesta (kattaa tutkimus- ja lääkekustannukset), voin käydä yleisessä terveydenhuollossa eurooppalaisen sairaanhoitokortin turvin, ja vakuutusyhtiö korvaa yksityislääkärin kulut. Opiskelijana olen periaatteesa oikeutettu Suomessa YTHS:n palveluihin.

Tässähän kannattaisi sairastaa kerrankin ihan kunnolla. Tai tarkistaa, onko vakuutuksissani sittenkin liikaa päällekkäisyyksiä (ilmaisesta kotiinkuljetuksesta en luovu).

Lisävakuutus (vähintään 450 €/vuosi)on suoraa kettuilua vakuutusyhtiöiltä. Suomessa pitäisi hengata vähintään 14 päivää, jotta tavallinen matkavakuutus pyörähtäisi uudestaan käyntiin. Ei tule täyteen edes jouluna.

Mielenkiintoinen kysymys on, kuka asian tarkistaa? Tosin saattaisi olla melko heikoilla, jos noiden 14 päivän aikana jotain sattuisi, eikä vakuutettu olisi Suomessa.

Mutta tähänhän koko vakuutusyhtiöiden myynti perustuu: Entä jos - hyvä kun ei sitten kun.

Vaarallisten urheilulajien vakuutuksista en viitsi edes kitistä. Sellainen ei vain yksinkertaisesti ole ulkomaille mahdollinen - kohtuullisuuden rajoissa.

Ylipäänsä suomalaisen vakuutuksen saaminen ei ole mahdollista, jos asuu pysyvästi ulkomailla. Jos kotimaisen vakuutuksen haluaa, täytyy ulkomaille tehdä tilapäinen muutto enintään vuodeksi.

Niinpä minäkin olen nyt maistraatin mukaan "tamperelainen", asuinpaikkana "ulkomaat" ja Suomen osoitteena kotikoti.

Toivottavasti puhelinlaskut löytävät perille [TeleFinland: liittymä 0,69 snt/kk. Eräpäivään mennessä suorittamattomat maksut siirtyvät perintään...]