Ei tunnu missään

Se on sitten vajaat kaksi viikkoa enää. Pitäisi ruveta pakkailemaan muuttolaatikoita. Nyt kai pitäisi tuntua joltakin - vaikka haikealta tai jännittävältä tai jotain - kun ei vaan tunnu. Mutta mulla onkin suhteellisen korkea kipukynnys.

Huomenna porukat tulee pakettiauton kanssa, ja viikonloppuna pitäisi pistää elämä pakettiin. Se viedään kotikotiin varastoon ainakin vuodeksi. Minä rakennan uuden alusta ja katson sitten, ovatko ne yhteensopivia.

Tai tulen takaisin samaan pisteeseen, jossa on junnattu ainakin vuodesta 2003. Oi ihana ikinuoruus - kaiken se kärsii, kaikessa kokeilee, kaikessa toivoo, kaiken se unohtaa. Ja alusta aloittaa.

Luin hiljattain mielipiteen, jonka mukaan parisuhde on perusta kaikelle elämässä - ihan noin oletusarvona. Alkoipa normimuurit ahdistaa. En allekirjoittaisi väitettä edes pakon edessä.

On oltava vaihtoehto, joka on ihan yhtä hyvä. Niinpä rakennankin elämäni (huom. monikkomuoto) mieluummin ilmaan kuin parisuhteen varaan: sieltähän ne levähtävät kevyesti eri suuntiin eivätkä kaadu rysähtäen ja hajoa tomuksi.

[Knopologiaknoppi: Kun kerran puolet avioliitoista päätyy eroon, ei ole edes fifty-sixty-tsäänssejä olla onnellisten (kaiketi) voittajien joukossa. Vain ohikiitävää...]

Noin teoreettisella tasolla minua ei haittaisi, jos joku tai jokin joskus rajoittaisi minun elämääni siten, että ei tulisi mieleen katsella töitä muualta.

Mutta en osaa kuvitella, milloin luottaisin toiseen ihmiseen niin paljon, että uskaltaisin rakentaa sen varaan. I, me and myself, me ollaan ihan hyvä tiimi.

[Feministiosuus: Why oh why se menee aina niin, että nainen luopuu, jää kotiin, joka on siellä, missä miehelle sopii etc etc etc. Ei tule kauppoja - ellei eduista neuvotella.]

Jepjep. Ikä tekee kriisin ja blogi kutsuu tilittämään. Luiskahti vähän sivuraiteille. Mutta siellä ne boa-käärmeet luikertelevat ja syövät huopahattuja aamupalaksi.

Mutta takaisin asiaan: Meitsi lähtee meneen. Piste. Se oli sitten siinä.

Todellisuus vetää turpaan myöhemmin.