Päitä ja häntiä

No nyt…pitkään on mennytkin. Menoa riittää niin, ettei nukkua meinaa ehtiä. Työt häiritsevät harrastamista. Eikä ihmisille voi sanoa ei, koska kaikki ovat vielä uusia.

Tähän tarvittiin mansikoita ja Easya (noin 35 santiman mehuolut). Ja yöunien nipistämistä.

Enpä arvannut, että tämän maan ääripäät ottaisivat näin koville. Suomalaiskansalliseen tasaiseen vakauteen tottuneena kaiken keskiverron puuttuminen vie voimat.

Miten kaunis ja ruma voivat elää vierekkäin, toisiinsa kietoutuneena ja silti toisensa ohittaen? Uutuuttaan hohtava Megane parkkeeraa neuvostobunkkerin eteen, kotiinsa. Kiiltävät korkkarit kopisevat kadulla roskakasojen ohitse.

Se mikä ei ole oleellista, ohitetaan. Ja se mikä ei ole oleellista, on aivan eri asia täällä kuin kotona.

Kun tarkemmin katsoo, kantapäät on laastaroitu. Mutta tyyli ei petä.

”My beloved Latvia”, sanoo konkurssin tehnyt tuttava, joka lähtee maasta ihan pian. Ja minä mietin, mitkä osat tästä maasta ovat rakkaita? Mikä on hänen Latviansa, mikä on minun?

Tiedän, etten jää tänne loppuelämäkseni, tiedä häntä, josko loppuvuodeksi. Päällimmäinen tunne on, että olen elossa, muutoksen keskellä, keskellä uusia ihmisiä, keskellä kasvua, minulle tapahtuu.

Eli edelleen ja vielä plussalla. Niin pitkään, kun on opittavaa, kehityttävää, ymmärrettävää niin hyvässä kuin pahassakin. Kentien minussa asuu pieni masokisti.

En lähde, ennen kuin ymmärrän, miten on mahdollista, että eläkemummot lakaisevat katuja ja vahtivat yleisiä vessoja, elleivät kerjää.

Miten on mahdollista, että esimieheni sanoo minulle, ettei meillä ole mitään hätää eikä devalvaatiota tule, koska eläkkeitä leikattiin 10 prosenttia.

Miten on mahdollista, että ihmiset asetetaan puun ja kuoren väliin ja palkkoja leikataan niiltä, joihin se eniten vaikuttaa? Eli paikallisilta ihmisiltä, joilla on täällä elämä oikeasti.

Ja länsimaisia kohdellaan silkkihanskoin just because they don’t give a shit oliko töitä eli ei. Miksi oletetaan, ettemme me välitä? Millaisessa kulttuurissa kasvanut ihminen olettaa sellaista?

Ja silti ympärillä on niin paljon älykkäitä, inspiroivia uusia ihmisiä, jotka eivät välitä siitä, etten ole samanlainen kuin he, koska kaikki ovat jostain, kulttuuritaustojen sekamelskaan on hyvä luovia mukaan.

Niin monta uutta juttua olisi vielä kokeiltavana, harrastuksia aloitettavana. Ei, en haluaisi lähteä vielä. Ja minne minä menisin? Tampereelle, Ouluun? Saksaan haluaisin.

Touhun tavoitteena on saavuttaa riippumattomuus ajasta ja paikasta. Sitä ennen on opittavaa. Ja kirjoitettavaa…